Villisikakokeissa Olginossa 04/2006
Naisnäkökulmaa sikailuun, kertojana Tepa

Pelin avannut koira, Jimmy verrytti jo 3-vuotiasta karjua ja hänen uhkeaa emakkoaan juoksuun, kun viimeisinä saavuimme tarhalle. Karju oli kait noussut väärällä jalalla ja suhtautui varsin äreästi Jimmyn yrityksiin tehdä lähempää tuttavuutta. Vuoroaan odottavat koirat tempoilivat hihnoissaan ja osallistuivat myös haukkuun tarhan aidan ulkopuolella.

Lauantaina 8.4.2006 pidettiin aiemmin ilmoitetun mukaisesti varsin epäviralliset harmaiden villisikamestaruuskisat Pietarin lähellä Olginossa. Olimme lähteneet matkaan aamuyöstä, osa jo edellisenä iltana. Aikainen ylösnousu ehkä sopii karhunmetsästykseen tottuneille aamuhämärän hiipijöille, mutta tällaiselle satunnaiselle metsässä kävijälle herääminen puoli neljältä parin tunnin unen jälkeen ei ihan tuntunut sopivan.

Lappeenrannan ABC:lla tiivistettiin koirat, miehet ja tavarat mahdollisimman vähiin autoihin ja suunnattiin kohti Nuijamaan raja-asemaa. Tosin osa oli jo vanhasta muistista suunnannut suoraan rajalle ihmettelemään, missä muut vielä kuppaavat. Tuntumaa Venäjän liikenteeseen saatiin jo Suomen puolella, kun kaksi rekkaa piti palaveria rinnatusten tiellä. Pientareen kautta ohi vaan ja kohti rajaa. Sen verran aikataulu oli venynyt, että letkan pari viimeistä autoa juuttui Venäjän tulliin tunniksi vuoron vaihtumisen ajaksi. Viimeiset autokunnat suuntasivat suoraan koepaikalle, muut kävivät ensin jättämässä tavaransa majapaikkaan.

Sohjoisen tien perukoilta löytyi sikatarha. Täytyy sanoa, että eipä näytä ainakaan rakennusten perusteella leipä olevan koirabisneksessä yhtään leveämpää Venäjällä kuin Suomessakaan. Samassa paikassa järjestetään myös kettukokeita. Karhukokeissa käytetty ketjukarhu oli edellisenä viikonloppuna ehtinyt heittää henkensä, ilmeisesti oli saanut vihiä hurjista suomalaisista koirista, joten karhua ei tällä kertaa päästy haistelemaan.

Etukäteen arvelimme, että siat, 3-vuotias karju ja hänen muhkea emakkonsa olisivat aamupäivästä virkeimmillään. Nuoret, kokemattomimmat koirat sekä vanhat, ehkä jo hiukan väsähtäneet konkarit ja nartut päätettiin siksi laskea tarhaan vasta iltapäivällä. Parhaassa kunnossaan olevat koirat saisivat ensin juoksettaa sikoja pitkin tarhaa. Koiran ja sikojen seuraksi tarhaan meni kaksi tuomaria, koiran ohjaaja ja Matti, jonka rooli mm. oli hauskuuttaa sikoja ja yleisöä juoksemalla koiria kiinni yhdessä koiran ohjaajan kanssa. Tähän koiran kiinniottamiskokeeseen osallistuivat tosin ajoittain lähes kaikki matkalla mukana olijat.

Villisikakokeen säännöt löytyvät Karhunkaatajan sivuilta linkistä. Yleisesti ottaen tuomarit katsovat, löytääkö koira sian, miten ketterästi koira liikkuu ja väistelee sikaa sekä kuinka aktiivisesti ja kuuluvasti haukkuu. Koiran on suotavaa myös ottaa lähikontaktia sikaan ja vaikuttaa innokkaalta ja rohkealta. Tottelevaisuuspisteiden painoarvo on varsin pieni ja niitä laskee lähinnä, jos koko porukka joutuu pitkään metsästämään koiraa verkkojen kanssa pitkin tarhaa.

Käytännössä vaikutti siltä, että tuomarit jakoivat yleisvaikutelman perusteella koirat kolmeen ryhmään: I-diplomi varsin sikamaisille koirille, II-diplomi metsässä käyttökelpoisille villisikaa haukkuville koirille ja III-diplomi niille koiruuksille, jotka ilmaisevat kiinnostuksensa sikaan haukkumalla ja joista voi pienellä harjoituksella tulla käyttökelpoisia villisian metsästyksessä. Lisäksi koiran pitää tietyt saada minimipisteet jokaisesta osa-alueesta.

Koska koe on tarkoitettu Venäjälle metsästystapaan, jossa koira pitää sikaa kiinni, kunnes metsästäjä hiipii possun taakse ja avaa sen kurkun, ei I-diplomin saaminen välttämättä kerro koiran käyttökelpoisuudesta suomalaistyyppisessä metsästyksessä. Olginon sikakokeessa ohjaaja saa myös tukea koiraa. Koe soveltuukin paremmin koiran käyttäytymisen havainnointiin ja hauskaan yhdessä oloon koiran kanssa kuin vakavasti otettavaksi faktatiedoksi jalostuspäätöksiä varten.

Kokeen oli siis avannut Jimmy, virkeä hirveä ja karhuakin haukkuva jämyuros. Aluksi muutamaa koiraa tosin taisi hieman hämmästyttää koko homma: ukkoja ja kaikenlaisia hajuja pilvin pimein ja vielä muutama koira tarhan ulkopuolella räksyttämässä (ylimääräiset koirat siirrettiin varsin pian takaisin autoon ja vain seuraavaksi vuoroaan odottava sai norkoilla aitauksen vierellä).

Päivän mittaan sikatarhassa kävi haukkumassa 16 koiraa. Erityisesti karju pysyi varsin reippaana pitkälle iltapäivään ja antoi lähdöt useammallekin koiralle. Tarhan takaosassa oli vielä melkoisesti lunta, mikä kyllä aiheutti ongelmia pienikokoisimmille koirille. Sian vauhtia se ei tuntunut haittaavan. Toinen vaaranpaikka koirille oli tarhan keskellä oleva leveä, sohjoinen oja, johon onneksi yksikään koirista ei jäänyt villisian tallottavaksi. Kooltaan tarha oli noin 300 metriä kanttiinsa.

Iltapäivä oli ehtinyt jo melko pitkälle, kun viime vuoden mestari Jääkäri pääsi viimeisenä uroksena kehään. Jääkärin mukaan lähtö oli ollut katkolla vielä muutamaa päivää aikaisemmin. Vuoden vaihteessa tulleet villisian hampaiden jäljet olivat tosin parantuneet jo aikaisemmin, mutta hylkimisreaktion seurauksena kyljen haavasta oli tullut tikin palasia ja pönttö oli otettu Jääkärin päästä vasta edellisenä iltana. Jääkäri kävi jokseenkin kuumana jo aitauksen laidalla, kun kuuli tarhakaverinsa ison Raikun sikahaukkua.

Jääkäri löysi siat tosi nopeasti ja sen jälkeen vauhtia riitti. Innokas luontokappale kalkatti melkein koko ajan ja pienet jalat liikkuivat vinhasti, kun se pyöri sian ympärillä. Karju suhtautui Jääkärin tutustumisyrityksiin varsin nuivasti. Kun Jääkäri oli aikansa haukkunut, härnännyt ja yrittänyt näykkiä sikaa takapuolesta, sika suuttui ihan toden teolla. Se kääntyi kohti Jääkäriä ja lähti ajamaan sitä takaa suu apposen auki. Jääkäri pinkoi pakoon töppöjaloillaan, minkä vaan ehti, mutta siitä huolimatta karju saada hipaisukosketuksen koiran hännäntyveen. Se ei tahtia haitannut eikä varmuuden vuoksi mukaan otettuja ompelutarpeita tarvinnut käyttää.

Tuomarit arvostivat Jääkärin innokkuutta ykkösdiplomin verran: parasta sikakoira-ainesta siis – ainakin venäläistyyppiseen metsästykseen.

Päivän päätti pikku-Piisi, vajaan vuoden ikäinen jämptinarttu, Matin ja minun yhteinen. Piisillä ei juuri ollut kokemusta riistasta paria hirveä, jänistä ja teertä lukuun ottamatta. Kissoja se tosin oli haukkunut usein ja ansiokkaasti. Piisin varsinainen osallistuminen kokeeseen oli auki vielä koeaamuna. Ainakin tarhan ulkopuolella intoa näytti kuitenkin olevan, joten olisi ollut sääli jättää se ilman tilaisuutta. Kokeen tavoitteena oli silti vain antaa Piisille mahdollisuus tutustua villisian hajuun, katsoa sen reagointia sikoihin ja välttää huonoja ensi kokemuksia possuista. Sama tavoite oli muillakin ensi kertaa sikoihin tutustuvilla koirilla.

Piisi lähti kohtuullisen nopeasti liikenteeseen tuki- ja tarkkailijaryhmän seuratessa perässä. Piisi löysi siat tavanomaiselta paikaltaan, ruokintapaikan tienoilta. Se katsoi sikoja ensin varsin hämmästyneen näköisenä, päästi pari haukahdusta, mutta päätti sitten tutkia tarkemmin eläintä haistelemalla karjun takapuolta. Tästä karju ei kuitenkaan erityisemmin pitänyt ja ryntäsi kohti Piisiä. Käytännössä karju juoksi koiran yli. Piisin ulvahdus ja uikutus oli kylmäävää kuunneltavaa. Onneksi se kuitenkin nousi ylös ja juoksi poispäin sioista ja meistä. – Se siitä, siat voi sitten unohtaa ainakin tältä erää, toivottavasti ei jäänyt ikuinen kammo, oli ensimmäinen ajatukseni.

Pienen houkuttelun jälkeen Piisi suostui tulemaan luokseni, lähemmäs sikoja. Tuomarit näyttivät, että Piisi hihnaan ja hihnassa sikojen luokse. – Just joo, mie ja Piisi yhessä haukkumaan, tuskinpa vaan.

Piisi vaikutti hiukan vastahakoiselta, mutta tuli kuitenkin hihnassa lähemmäksi sikoja. Mutta eihän kukaan sikoja kytketyllä koiralla metsästä. Niinpä Piisi laskettiin irti ja se seisoskeli ja katsoi sikoja empivän näköisenä. Kun mitään ei tuntunut hetkeen tapahtuvan, tuomarit näyttivät Matille, että tee jotain.

Jos joltain puuttuu koira villisian metsästyksestä, voin suositella Mattia ainakin lyhytkestoiseen koirana toimimiseen. Haukkutiheys ja kuuluvuus ei ole kehuttavia, mutta matka taittuu. Matti alkoi juosta pitkin tarhaa sikojen perässä, Piisi kannoillaan. Muutaman minuutin päästä emakko oli saatu karjusta erilleen ja Piisi sikarouvan lähituntumaan. Tuomarit ja Matti päästivät pieniä kannustavia haukahduksia ja silloin Piisin päässä naksahti: - Jumankekka, tuotahan pitää haukkua! Ja Piisi alkoi haukkua possua tarmokkaasti. – Senkin sika, senkin sika, se tuntui laukovan.

Piisin haukku läheni koko ajan sikaa, muutaman metrin päähän. Kun sika siirtyi, oli Piisi ihan lähituntumassa, kokemuksestaan ehkä kuitenkin oppineena lähes metrin hajuraon jättäen. – Vähän vielä, tuomarit sanoivat. Ja minä jännitin, tuleeko iso ilkeä karju paikalle. Emakon siirtyessä tuli haukkuun sopiva tauko, ja Piisi kipitteli luokseni parin kutsuhuudon jälkeen. Täytyy sanoa, että ensimmäinen ajatukseni oli kyllä - Onneksi koira on ehjä! Ja vasta toinen, että saattaa tytöstä vielä tulla mettäkoirakin.

Ensimmäisen päivän kisan tuloslista näyttää seuraavalta:

NHU Rävas Jäger "Jääkäri" 86 pist. I-diplomi
JPU Ukkoteeren Raiku 79 pist. II-diplomi
JPN Ackers Avocado "Trumppa" 76 p. II-diplomi
NHU Halikivahan Riikolan Raiku "Pikku-Gee" 75 pist. II-diplomi
NHU Harmaaraidan Eemeli 74 pist. II-diplomi
JPU Karhunkaatajan Rocky 69 pist.
JPU Täysiajan Jimmy 67 pist.
NHU Jiiällän Kompa 65 pist.
JPU Täysiajan Junior 64 pist.
JPU Niilo 63 pist.
JPN Karhunkaatajan Piece of Cake "Piisi" 63 pist.
NHU Rönninmäen Vonvikke 62 pist.
JPN Ronja 62 pist.
JPN Nelli "Saaga" 62 pist.
JPN Riika 60 pist.

Vähintään 60 pistettä haukkuneet koirat saivat III-diplomin.

Kilpailun ulkopuolella haukkui ISLU Hetejupakon Jehu 76 pistettä ja II-diplomin. Jehun tuloksen arvoa nostaa se, että koiralla oli kurkkutulehdus ja antibioottikuuri. Kolme kärkipään koiraa on käynyt usein treenaamassa aidoilla villisioilla koti- ja ulkomailla ja näissä kahinoissa harjoittelusta oli selvästi etua.

Ensimmäisestä päivästä opin kolme asiaa: ei kannata mennä haistelemaan villisian persettä, kannattaa katsoa, että saa puun jäämään itsensä ja villisian väliin ja että kyllä laikatkin voivat haukkua villisikaa.

Iltaa vietimme majapaikkanamme olleen hotellin ravintolassa. Käytössämme ollutta kabinettia lukuun ottamatta lähes koko ravintola oli varattu paikallisen nuoren miehen 30-vuotissynttäreille. Ja varsinaiset syntymäpäivät ne olivatkin: venäläiseen tapaan pöydät notkuivat, musiikki raikui ja ilotulitusraketit paukkuivat syntymäpäivävieraiden ja koirien iloksi. Paukkuarkuus tuli testattua samalla.

Vaikka seurueestamme muutama uskalikko käväisikin parketilla, suurin osa illasta vietettiin koirista, metsästyksestä ja koirien jalostuksesta keskustellen. Ajoittain keskustelu kiihtyi jokseenkin vilkkaaksi, olisko illan mittaan nautituilla juomilla ollut mitään vaikutusta asiaan?

Illan ja aikaisempien harmikoirapalstan keskustelujen perusteella tulin siihen tulokseen, että koiran jalostuksessa on kaksi pääkoulukuntaa. Ne, jotka arvostavat ominaisuuksia, joita omassa koirassa on ja ne, jotka arvostavat ominaisuuksia, joita omasta koirasta puuttuu. Illan perusteella jälkimmäinen laji vaikuttaisi olevan yleisempi.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena. Päivä oli mitä parhain parityöskentelylle sikatarhassa ja auringon ottoon muille. Parityöskentelyssä kohteena oli pelkästään karju. Kuulostaa helpommalta kuin kaksi sikaa, mutta sitä se ei kyllä ollut, koiran valittavana kun oli vain yksi iso äkäinen sika. Elikko oli vielä kiukkuisemmalla tuulella kuin edellisenä päivänä, oli ilmeisesti päättänyt hätistää suomalaiset koiraeläimet takaisin kotimaahan. Liki puolet koirista sai vähintään jonkinlaisen tällin karjulta, mikä pikkusen vähensi haukkutiheyttä useimmilla koirilla. Heti ensimmäisen parin aikana kävi ihan selväksi, että Piisi-tyttöä ei tarhaan laiteta, ei edes Raiku-ukin kanssa, sen verran rajua meno oli. Jääkärin ja Pikku-Geen parityöskentely olisi ollut varsin vauhdikasta seurattavaa, mutta sitä ei edes harkittu vakavasti.

Parityöskentelyn arviointi poikkeaa hiukan yksin työskentelyn arvioinnista. Koirien tulisi pelata hyvin yhteen ja tukea toisiaan sialla. Esimerkiksi haukussa toisen koiran pitäisi haukkua koiraa edestä ja toisen takaa ja yhdessä saatella juoksevaa sikaa sen molemmin puolin (eikä ainakaan missään tapauksessa alkaa rähisemään keskenään). Koesääntöjen perusteella ja tuomareiden antamia pisteitä katsomalla vaikuttaa siltä, että samaan pistemäärään tarvitaan parikokeessa vähintään astetta ärhäkkäämpi työskentely kuin yksin possua hätistellessä. Parityöskentelyssä selvisi sekin, että kaikki koirat eivät yksinkertaisesti halua työskennellä toisen, vieraan koiran kanssa sikatarhassa, vaikka yksin haukkuvat mainiosti.

Kahden koiran pyydystäminen tarhasta olikin sitten juttu sinänsä, kun haukku tuntui aina vähintään toiselle pareista maittavan jokseenkin poikkeuksetta ohjaajan vihellyksen jälkeenkin. Matkaan oli varattu siniset koiranpyydysverkot, mutta tarhassa oli verkkopyyntiä haittaavia puita ja heittäytymistyyli ja yllätystaktiikka purivat parhaiten. Viimeiseen pariin oli valittu koirat, joiden etukäteen arveltiin viihtyvän tarhassa pisimpään. Koko porukka oli jahtaamassa Vikkeä ja Eemeliä. Vikke viimein sieltä saatiinkin. Lopulta tuomarit komensivat kaikki koirajahtimiehet, myös Eemelin isännän, pois tarhasta. Ehdimme hyvin paistaa nuotiolla makkarat sillä aikaa kun tuomarit saivat karjun houkuteltua omaan karsinaansa ja karsinan kiinni ennen kuin Eemeli ehti karjun perään karsinaan. Ja tulihan se Eemelikin sikatarhasta, kun Tomppa vihelsi. Totesi vain: - Pitää tietää, milloin on aika viheltää.

Parityöskentelyyn osallistuneiden koirien tulokset:

Niilo & Hetejupakon Jehu 70 pistettä
Rönninmäen Vonvikke & Harmaaraidan Eemeli 67 pistettä
Ackers Avocado & Karhunkaatajan Rocky 63 pistettä
Jiiällän Kompa & Nelli 61 pistettä

Diplomeiden kirjoittaminen vei oman aikansa ja meillä oli tilaisuus seurata muutaman paikallisen laikan työskentelyä tarhassa. Havaintojen perusteella voi kyllä sanoa, että kaikki laikat eivät hauku tarhasikaa. Juhlallisen diplomeiden jaon jälkeen suuntasimme kohti koti-Suomea.

Toisen päivän aikana opin, että villisikakoe Olginossa ei ole ihan tiukkapipoisten hommaa. Ja että on helpompi pyydystää villisika omaan karsinaansa kuin saada innokas harmaa pois sikatarhasta.

Ja mitä jäi tekemättä? No se Piisin mahdollisen villisikahaukun kunniaksi hankittu konjakkipullo odottaa vielä tuossa pöydän kulmalla korkkaamistaan, kun se illan jalostustiimellyksessä unohtui.